Kuulostaa aika tutuilta nämä paska peli, en pellaa -tarinat. Itse olin kans ekan PT-reissuni jälkeen (2007 kesällä) hyvin vahvasti semmoisessa "mun kuuluu voittaa koska oon niin paljon näitä paisteja parempi" -moodissa, ja päässä höyrysi tappioiden jälkeen suhteettoman paljon.
Jossain kohtaa sitten sain kerrottua itselleni, että joka pelissä jokainen vastustaja aloittaa täsmälleen samasta 20 lifestä ja 7 käsikortista kuin minäkin (eli voittaminen on ansaittava joka kerta uudelleen), ja jonkun aikaa myöhemmin pääsin jopa sinuiksi sen kanssa, että niitä epäpelejä tosiaan tulee ja niille ei kukaan mahda mitään. Sitten kun joku keksisi, miten niitä epäpelejä saisi vähennettyä...
Toinen ääripää on sitten se vaihe, missä nyt menen, kun tappiot ottaa vastaan sellaisella nihilistisellä "taas meni vituiks kuten odottaa saattoi" -mentaliteetilla. Tähän liittyy olennaisesti se, että mihinkään turnaukseen ei nykyään jaksa panostaa kunnollisella valmistautumisella, kun sekä voiton todennäköisyys että siitä saatava hyöty ovat niin pieniä, että ei vaan kannata tehdä enempää kuin pistää lottokuponki vetämään.