Suhtautuminen EDH:iin tuntuu olevan yksi melko tunnistettava keino määritellä pelaajan persoonallisuutta. Sen huomaa tässäkin ketjussa.. Pelaajat jotka ovat vannoutuneita kilpailuhenkisten formaattien pelaajia parjaavat EDH:ta sen epä-MtG olemuksensa vuoksi. Kasuaalimmat pelaajat taas kokevat EDH:n olevan hyvää maaperää kokeilullisuudelle, koska formaatin luonne antaa eväät kokeilla ja kokea sellaisia asioita joita ei kilpahenkisessä Määtsikissä koskaan nähtäisi. Olkoonkin niin, että tästä formaatista tekee epä-Määtsikkiä juuri se fakta että pelin kehittymiselle annetaan huomattavasti enemmän tilaa. Omasta mielestäni Roinisto ja Porokki laittoivat melkoisen hyvin nippuun oleellisia asioita:
- Commanderissa sosiaalinen yhdessäolo on (suurimmalle osalle EDH-pelaajista) tärkeämpää kuin kilpailuhenkisyys ja millä tahansa keinolla voittaminen. Jos tämä sotii vastoin mielikuvaasi hauskanpidosta, et luultavimmin tykkää kyseisestä formaatista.
- Pelatessasi commanderia, tiedät diplomatialla olevan oma roolinsa moninpelissä. Jos pelissä käytävä diplomatia riipii sinua, commander ei luultavasti ole formaatti sinua varten.
- Komentajan valinnan aiheuttamat vaikutukset ja rajoitukset pakanrakennukseen ovat tämän formaatin yksi parhaista puolista, ja tämä(kin) seikka tekee commanderista äärimmäisen erilaisen formaatin muihin constructed formaatteihin verrattuna.
Minusta myös tuntuu, että ihmisiä saattaa ärsyttää, kun eivät voi aivan yhtä helposti ennalta arvata mitä sillä toisella on siellä pakassa, toisin kuin näissä vähemmän casualeissa formaateissa, joissa kaikkien deckit löytyy muutaman kortin erolla netistä ja kaikki pelaavat aina niitä "parhaita" kortteja ja vastauksia.
Ymmärrän myös senkin, että joillakin voi olla hauskempaa, kun tietää toisen pakkatyypin ja tietää miten sitä vastaan pelataan, mutta omasta mielestäni pelin edessä tilanteisiin sopeutuminen on huomattavasti mukavampaa, kuin valmiiden skenaarioiden läpipeluuttaminen tyyliin "jos countteroin/tuhoan tuon, niin sitten vastustajan pakka ei tee mitään ja voitan"
EDH edustaa meikäläiselle sitä mitä kaikkein eniten haen MtG:n pelaamisesta. Sosiaalista yhdessäoloa, diplomaattisuutta, vakiintuneita naamoja jotka saavat pelaamisesta vastaavanlaisia kokemuksia sekä isoja efektejä joita ei muuten tultaisi koskaan näkemään koska kortit ovat totaalista jätettä siinä vaiheessa, kun yksittäinen pelaaja pitäis saada pudotettua kahdestakympistä nollaan mahdollisimman pienellä vaivalla. Taikka suurella vaivalla toisen tuijottaessa pyöritystä minuutteja.
Jokainen on persoona, jolla on omat intressit, omat tavoitteet sekä ne omat asiat joiden kautta tätä peliä jaksaa hinkata vuodesta toiseen. Menestyvä pelaaja haluaa noh.. menestyä ja löytääkin itselleen helposti samanhenkistä porukkaa (isommista) turnauksista. Kasuaalipelaaja sitä vastoin haluaa tappaa aikaa hyvässä, mahdollisesti vakiintuneessa seurassa. Juuri tämän monimuotoisuuden vuoksi määtsik on nerokkaasti toteutettu korttipeli, joka antaa jokaiselle jotakin. Viralliset turnausformaatit tarjoavat sitä mainetta ja (näkyvää) kunniaa.. ja EDH toisaalta taas on osoitus siitä miten pelaajat itse ovat alunperin kehitelleet yhden tavan pelata.
Olkoonkin niin, että EDH menettää paljon tunnistettavien vakiintuneiden arkkityyppien puuttuessa mutta juuri sen vuoksi se erottuukin joukosta. Porokki sanoi kyllä hyvin, että tästäkin voidaan olla montaa mieltä.. haluaako pelata formaattia jossa arkkityypeillä ja dekkien tuntemuksella on merkitystä vai haluaako pyrkiä sopeutumisen kautta löytämään konsteja voittoon. Tottahan voittoja voidaan kaivaa helposti, jos tehdään vaikka lupsakasti rullaava natsiländeri. Formaatin suola on mun näkövinkkelistä se miten tiettyjen kenraalien ympärille voidaan rakentaa joko jotain täysin tyypillistä ja ennakoitavaa taikka värien puolesta jotain kaukaa haettua. Mukaan lisätään vielä ne pelaajat jotka pelaavat kenraaliaan pelkästään värien perusteella.
Itsekään en tosin ymmärrä miksi EDH:sta pitäisi ylipäätään olla minkään suuntaisia "turnauksia".. Kyseisestä kun ainakin tähänastisten kokemusten perusteella ei oo jääny muuta sanottavaa, kuin että laitetaan pöydän ympärille X kasa janareita (todennäköisesti juuri ne samat joiden kanssa läpsyttelet lappuja joka kerta) läiskimään herpderp-tason EDH:ta ja ensimmäisenä peliliikkeenä tiimataan ulos joku täysin harmiton kaveri (Mikä diplomatia..? Tästä yleensä seuraa se 15 minuutin "miks mua päin?") ja sitten lopulta ruikutetaan kuinka peliään huomattavan räikeästi hyvään tilanteeseen rakentanut janari sitten vaan napsii loput naamat pois pöydästä, koska antoi toisten tehdä likaiset työt puolestaan. Lopulta pelin voittaa joku joka "aina voittaa" vaikka asiaan olis hyvin voinu jokainen vaikuttaa omalla pelillään. Tuossapa pähkinänkuoressa se mihin tämä älytön gimmikki vaikuttaa. EDH tosiaan on niin kauan leppoisaa ajanvietettä, kun siitä ei vaan lähde tekemään turnausta.. 1vs1 EDH nyt on aivan täyttä tuubaa ja natsiländeri kyllä hoitaa tuon pelikentän ääretön kertaa paremmin.
Aihe: Peitsitaistelu: EDH (Luettu 10786 kertaa)