Aihe: Top-10 elämäänne suuresti liikuttaneet konsoli/pc-pelit.

[Ttvetjanu]

1. DotA -
Pelasin useita vuosia sitten dota-leaguen liigassa kakkosdivisioonassa; käytin GGCn salattuja huoneita ja pelasin maailman parhaitten kanssa. Elin DotAa useita vuosia. Oli päivittäisiä treenejä ja pitkiä keskusteluja mahdollisista strategioista. Katseltiin replyitä parhaista klaaneista ja mietittiin miten ne voitettaisiin. Nykyään pelaan HoNia sillon tällöin kavereitten kanssa.

2. Counter Strike (1.3-Source) ja DoD -
Näissä (enemmän CS) olin kanssa erittäin aktiivinen pelaaja, pelasin useissa klaaneissa ja public servut oli hassuttelua varten.

3. Dark Souls -
Pidän tällä hetkellä hermotaukoa DSstä, eli en ole vielä pelannut valmiiksi. Mutta kokemuksena niin palkitseva ja antoisa että pakko antaa tälle propsit.

4. Bioshock -
Harvoja uusia pelejä joita olen jaksanut pelata läpi. Ehkä hieman turhan helppo mutta tunnelma on aivan loistava. Odotan vain uusinta osaa.

5. Runescape -
Tätä tuli hakattua 4-5 vuotta. Ennen kun siitä tuli runescape 2 siis. Aloitin pelaamaan kun servereitä oli vain joku 5. Lopettaessani omistin kaikki "harvinaiset" esineet (partyhätit jne.), miljoonia kullassa; useita settejä kaikkia aseita jne. Myin accountin 200€.

6. Utopia -
Ensimmäinen ja ainoa selainpeli johon olen jääny koukkuun. Kuningaskunnan hallitseminen ja hyökkäysten systemaattinen organisointi oli helvetin hauskaa. Harmi vaan että vie aikaa.

7. Final Fantasy 9 -
Ainoa muu FF jota olen pelannut on 8 ja se ei ollu läheskään yhtä hyvä.

8. Tony Hawk Pro Skater 2 -
Tän kanssa tuli vietettyä erittäin paljon aikaa ala-asteella. Ja se musiikki.

9. Halo (se 1.) -
Multiplayeria tuli hakattua usein 4 pelaajan voimin; yksinpeli pelattua läpi kaksi kertaa yksin ja kerran kahdesti. Aivan loistava peli.

10. World of Warcraft -
Pelasin noin puoli vuotta (ensimmäiset puoli vuotta julkaisusta). Onneksi muutin suomeen niin ei tarvinnu jatkaa; muuten pelaisin varmasti vieläkin.

[jotudin]

3. Dark Souls -
Pidän tällä hetkellä hermotaukoa DSstä, eli en ole vielä pelannut valmiiksi. Mutta kokemuksena niin palkitseva ja antoisa että pakko antaa tälle propsit.

Olen mietiskellyt, millaista mielihyvää tämänkaltaisten pelien pelaaminen tuo? Tuleeko tästä sellainen olo, että joutuu pelisession päätteeksi soittamaan vakuutusyhtiöön ja ostamaan uuden ohjaimen konsoliin? Peli, josta on pidettävä hermotaukoa.. hämmentävää. Ei sillä, kiehtoo ostaa ko. nimike, koska kokemus voi olla aivan muuta kuin mitä osaan kuvitella. Oliko jopa tämän pelin (tai pelisarjan) tekijöitä, joka sanoi, että nykypelit ovat liian helppoja ja eivät tarjoa tyydytystä voitosta tms?

[syfilisx]

Kuullut huhuja, että Dark/Demon Souls pelit on reilulla tavalla vaikeita ja siksi ne palkitsee. Nykyään mulla ainakin tökkii konsolipeleissä, kun osa on vaikeita just väärällä tavalla.

[Babu]

Kuullut huhuja, että Dark/Demon Souls pelit on reilulla tavalla vaikeita ja siksi ne palkitsee. Nykyään mulla ainakin tökkii konsolipeleissä, kun osa on vaikeita just väärällä tavalla.

Joo. Dark/Demon's Souls ovat tosiaan vaikeita siksi, että ne ovat vaikeita eikä siksi, että olisivat epäreiluja. Tuttu sanoi, että pelit tuovat mieleen NES-fiilikset kun Contraa sun muita tahkosi itku silmässä.

[Yms]

Kuullut huhuja, että Dark/Demon Souls pelit on reilulla tavalla vaikeita ja siksi ne palkitsee. Nykyään mulla ainakin tökkii konsolipeleissä, kun osa on vaikeita just väärällä tavalla.

Joo. Dark/Demon's Souls ovat tosiaan vaikeita siksi, että ne ovat vaikeita eikä siksi, että olisivat epäreiluja. Tuttu sanoi, että pelit tuovat mieleen NES-fiilikset kun Contraa sun muita tahkosi itku silmässä.

Näinkin vaikean pelin saa tehtyä itselleen liiankin helpoksi kun löytää sen voittamattoman pelityylin. Toki jos on internetin ihmeellisessä maailmassa kaiken aikaa niin vaikeusaste on suoraan potenssiin kolme, mutta itse aloin kokemaan Dark Soulsin turhankin helpoksi ~1000h mättämisen jälkeen aloitettuani kaiken aivan alusta. Myöskin kaikki NG+ ja siitä edespäin eivät omasta mielestäni tuoneet tarpeeksi ylimääräistä haastetta.

Kaiken tuon ulinan jälkeen myönnän kuitenkin että DS on silti jotain aivan raivostuttavan vaikeaa kunnes siihen pääsee kiinni. Mutta siksi se palkitseekin aivan älyttömästi.

[Polari]

Kuullut huhuja, että Dark/Demon Souls pelit on reilulla tavalla vaikeita ja siksi ne palkitsee. Nykyään mulla ainakin tökkii konsolipeleissä, kun osa on vaikeita just väärällä tavalla.

Joo. Dark/Demon's Souls ovat tosiaan vaikeita siksi, että ne ovat vaikeita eikä siksi, että olisivat epäreiluja. Tuttu sanoi, että pelit tuovat mieleen NES-fiilikset kun Contraa sun muita tahkosi itku silmässä.

Näinkin vaikean pelin saa tehtyä itselleen liiankin helpoksi kun löytää sen voittamattoman pelityylin. Toki jos on internetin ihmeellisessä maailmassa kaiken aikaa niin vaikeusaste on suoraan potenssiin kolme, mutta itse aloin kokemaan Dark Soulsin turhankin helpoksi ~1000h mättämisen jälkeen aloitettuani kaiken aivan alusta. Myöskin kaikki NG+ ja siitä edespäin eivät omasta mielestäni tuoneet tarpeeksi ylimääräistä haastetta.

Kaiken tuon ulinan jälkeen myönnän kuitenkin että DS on silti jotain aivan raivostuttavan vaikeaa kunnes siihen pääsee kiinni. Mutta siksi se palkitseekin aivan älyttömästi.

Kai se nyt on helppoa jos on kaikki kertaalleen opeteltuna ja tuoreessa muistissa. Kyllähän Battletoadsiakin läpsytteli menemään kun pitkällisen grindauksen kulminoituessa sai viimein vedettyä koko roskan loppuun asti (eikä edes mennyt tuhatta tuntia), mutta en mä sitä silti haasteen puutteesta lähtis syyttämään.

3. Dark Souls -
Pidän tällä hetkellä hermotaukoa DSstä, eli en ole vielä pelannut valmiiksi. Mutta kokemuksena niin palkitseva ja antoisa että pakko antaa tälle propsit.

Olen mietiskellyt, millaista mielihyvää tämänkaltaisten pelien pelaaminen tuo? Tuleeko tästä sellainen olo, että joutuu pelisession päätteeksi soittamaan vakuutusyhtiöön ja ostamaan uuden ohjaimen konsoliin? Peli, josta on pidettävä hermotaukoa.. hämmentävää. Ei sillä, kiehtoo ostaa ko. nimike, koska kokemus voi olla aivan muuta kuin mitä osaan kuvitella. Oliko jopa tämän pelin (tai pelisarjan) tekijöitä, joka sanoi, että nykypelit ovat liian helppoja ja eivät tarjoa tyydytystä voitosta tms?

Itse arvostamissani peleissä tulos on kiinni omasta osaamisesta, ja palkinto on se tunne kun aiemmin mahdottomalta tuntuneet haasteet alkavat sujua, tietäen että se on vaatinut pelaajalta muutakin kuin käytettyä aikaa. Jos pelin haaste ei missään vaiheessa riitä turhautumiseen asti tai peli päästää epäonnistumisen jälkeen eteenpäin ilmaiseksi, niin ei sen päihittämisestäkään kummoisia fiiliksiä irtoa.

[Karjanvarastaja]

Hämmentävää, en olekaan kirjoittanut viestiä tänne ennalta, vaikka olin aivan varma.

Noh, ilmiselvät ja jo mainitut ohitan vain listaamalla: Warcraft 1&2, ADOM, Halo-sarja, Jagged Alliance: Deadly Games, Mass Effect 1, Knights of the Old Republic, Monkey Islandit, Liero, Slick's 'n Slide ja vastaavat, Bioshock, Fable 1&LC ja vaikkapa Ninja Gaidenit. Nämä ovat ne helpot nopeat vastaukset.
Sitten päästään itse elämää suurempiin:

UFO: Enemy Unknown.
- Mitä tähän voi pistää kuin superlatiivisia kehuja? Tämä on täydellinen paketti täydellisyyttä ja jumalauta paras. Se tunne kun penskana pelasi yksin kotona koulun jälkeen kun talven pimeys hiipi pikkuhiljaa ympärille ja aloitti tehtävän. Kuumottaa kun joutuu yötehtävään kaupungissa, kun aseet ovat vasta rakenteilla ja tutkimusosasto on hidas. Hermostuttaa jo valmiiksi kun tunnari lähtee soimaan alkuvalikossa, mutta kun pääsee varusteluvalikkoon ja itse peliin... Paniikki kasvaa, kun kriittisimmässä vaiheessa ulostaa jätkät aluksesta eikä mitään näe tai kuule. Vuoro vaihtuu, askelia pimeydessä ja ovien aukeamisia. Omalla vuorollaan asettelee heikoimmat edeltä, jotta ykkösmiehet pystyvät viimeistelemään uhan, kunnes yhtäkkiä PEW PEW AAAAAHHHHHHH. Ämyrit täysillä paskat valuvat punttiin, kun esiin astelee Ethereal. Jätkät kärriin ja porukka vittuun suoraan. Ruumiit jääköön taakse, näille möröille ei käydä sähisemään millään leluilla vaan Blastereilla ja Psionic-skillit katossa.

Warhammer 40k: Dawn of War
- Peli on omalla kohdalla täysin uskomaton yhdistelmä strategiaa ja taktiikkaa sekä tunnelmaa. Jos jollekin pitää lyhyesti kuvailla, mikä on Warhammer, niin se on tämä. Se joka väittää, ettei kyseinen intro saa intoa pelaamaan/orgasmoimaan ruudulle, niin kyseessä on menetetty tapaus. Kyseinen video sai minut istumaan pelin ja lisäreiden parissa 2004-2011 välin melko tiuhaan tahtiin, niin netissä kuin yksin. Pääosin yksin, sillä tekoälyongelmistaan huolimatta skirmish moodi on hyvin nautittava istua. Pelin teknistä puolta ja pelattavuutta en kummemmin kommentoi, sillä satunnaisia karttaongelmia lukuunottamatta kyseessä on erinomainen peli ja näistä olen jauhanut muilla foorumeilla vuosien mittaan ihan tarpeeksi. Dawn of War 2 muutti toimivan konseptin liian pieneksi, mikä oli minulle suunnaton harmi. Ihan kiva, mutta ei millään tavoin samanlainen kokemus mitä ykkönen. Space Marine oli ja on hauska peli, harmi vain että aivan liian helppo (arvostelijat valittivat vaikeutta, mitä vittua??) ja yksinkertainen.

Master of Orion 2
- Jatketaan strategialinjalla. Kyseessä on SE avaruusstrategia, mitä tulee pelata, jos genreen lähtee. Se on hyvin laaja, monipuolinen ja oikeasti vaikea. Varsinkin päivityksen jälkeen, joka balansoi Plasma Cannonin op-faktorin helvettiin, tehden siitä lähes hyödyttömän. Perkit myös muutettiin hieman, tehden pelin parhaasta perkistä hyvin vaikean tasapainotettavan muiden kanssa, mikä on vain hyvästä. Lisäksi rodut ovat aggressiivisempia ja toimivat enemmän luonteelleen sopivasti ts. sotaisat rodut hyökkäävät milloin vain kehen vain ja miten vain, valloittajat pommittavat paskaksi uudet valloitukset ja ottavat ne itselleen ja jälkeenpäin antavat nimellisen korvauksen rauhasta ja passiiviset sopivat sotijoiden kanssa ja rynnivät joukolla. Interaktio siis toimii, vaikka se päivityksen jälkeen on yhä hieman liian yksinkertainen. Teknologiapuu on yhä liian lyhyt, mutta ei kaikkea voi saada. Aivan sama. Paras vitun peli UFO:n ohella koskaan. Ostin GoGista reilu vuosi sitten, kun alkuperäinen cd sanoi itsensä irti. Samalla sain ykkösen, joka on reilusti riisutumpi, mutta silti pätevämpi kuin monet nykypäivän paskoista.

Full Throttle
- Lucasarts & Tim Schafer <3. Vastuussa monista lapsuuden leikeistä, kun pulkkamäessä painittiin ja viskottiin onelinereita pelistä. Erinomainen musiikki, tarina, graafinen ilme ja huumori. Katsokaa/kuunnelkaa itse. Suosittelen katsomaan koko tuon Longplayn, sillä itse ainakin katsoin kokonaisuudessaan ja nautin


Olisi niitä muitakin, mutta en jaksa alkaa kirjoittamaan romaania.

[Ttvetjanu]

3. Dark Souls -
Pidän tällä hetkellä hermotaukoa DSstä, eli en ole vielä pelannut valmiiksi. Mutta kokemuksena niin palkitseva ja antoisa että pakko antaa tälle propsit.

Olen mietiskellyt, millaista mielihyvää tämänkaltaisten pelien pelaaminen tuo? Tuleeko tästä sellainen olo, että joutuu pelisession päätteeksi soittamaan vakuutusyhtiöön ja ostamaan uuden ohjaimen konsoliin? Peli, josta on pidettävä hermotaukoa.. hämmentävää. Ei sillä, kiehtoo ostaa ko. nimike, koska kokemus voi olla aivan muuta kuin mitä osaan kuvitella. Oliko jopa tämän pelin (tai pelisarjan) tekijöitä, joka sanoi, että nykypelit ovat liian helppoja ja eivät tarjoa tyydytystä voitosta tms?

Ainoa syy miksi siinä ei pärjää on omien taitojen puute. Tälläkin hetkellä tein tyhmästi ja pelasin liian pitkälle (olisi pitänyt palata nuotiolle) ja kuolin niin kauas etten ole varma pääsenkö enää sinne. Eli kaikki keräämäni raha/xp on jumissa tosi kaukana. Kerään rohkeutta lähteä hakemaan niitä; jos kuolen matkalla ne on menetetty. Aina kun huomaa pärjäävänsä ja esim. tappaa jonkun osuuden "bossin" tunne on erittäin palkitseva. Toisin tuossa pelissä tuntuu siltä että aina joutuu vaan vaikeampiin ja pahempiin paikkoihin mitä pidemälle etenee. Esimerkkinä maan alle mennään useampaan otteeseen ja aina tuo alue muuttuu kauheammaksi; on sammakoita joista tulee tauti johon ensinnäkin kuolee samantien ja se muuttaa HPn puoleen kunnes parantuu siitä taudilta (joutuu ostamaan potioneita). Jos tauti tulee uudestaan niin HP taas puolittuu jne. Välillä muut pelaajat hyökkäävät sinun maahan; useimmiten ovat niin paljon korkeampi levelisiä ja paremmilla aseilla ettei toivoa ole ollenkaan. Tavoitteena silloin on juosta mahdollisimman lähelle nuotioita joten kuoltaessa ei tarvitse hakea itseään kauan.

Pelikokemuksena kuitenkin erittäin hieno ja tunnelma on aivan loistava (ahdistava).

[Wintersmith]

Olisiko nämä aikajärjestyksessä tai sinnepäin.

1. Elite (tuli sitä Space Roguetakin pelattua)
2. Dungeon Master
3. Hack/Nethack/Adom/Angband/Rogue
4. Eye of the Beholder
5. Fallout 1 ja 2 ->sci-fi rpg
6. Quake ->ensimmäiset multiplayerit
7. Half-life
8. Halo: Combat Evolved -> Quaken jälkeen seuraava peli, jossa tuli kavereita vastaan pelattua
9. Elder Scrolls: Morrowind (ja Oblivion)
10. Laser Squad-->UFO-->Jagged Alliance 2
11. Dragon Age: Origins

Näistä löytyy neljä peliä, missä oma hahmo ei kehity aseistusta lukuunottamatta. Hahmon kehittäminen pelin sisällä on minun juttuni. Enkä ole missään rpg-pelissä pelannut evil-hahmoa, koskaan. Pakolliset missiot, joissa pitää varastaa tai murhata porukkaa, esim. jotkut Daedra-jutut, jäävät kaivelemaan. Ja DA:O, huh huh. Hahmoni lahjoittelevat rahaansa ja romujaan, suojelevat heikompia, yms. hyvis-juttuja.

[syfilisx]

Oletko pelannut Planescape Torment, siinä hyvää tehdessä tuntui, ettei mitkään uroteot hyvitä menneisyyden syntejä. Hieno peli, yksi parhaita.

[Wintersmith]

Planescape: Torment on jotenkin päässyt livahtamaan ohi. Ei ole tullut kohdalle. Baldur's Gaten voisi kyllä lisätä listaan. Ja Neverwinter Nightsit.