Esseetä tehdessä tekstiä tulee kuin poliitikolta, mutta jahka pysähtyy miettimään tätä suunnatonta tajunnanvirtaa tarkemmin tuntuu kuin tulppa vedettäisiin ja ajatukset sekä ideat kivasti livahtavat viemäriin ennen kuin ehtii epätoivoisesti kaapaista niiden rippeistä kiinni.
Kivaa on, kun aihekin on virkistävän mammuttimainen, josta on käsittämättömän vaikea jostain syystä päästä alkuun, jonka lanka kestäisi ekaa palstaa pidemmälle ja tarkoituksena olisi kirjoittaa vaivaiset kolmisen, nelisen sivua. Ei vaikeaa, eihän?
Ajatuksien kasaaminen kävelyllä tai ikkunasta naapureita tiirailemalla ei myöskään helpota, sillä koneelle takaisin ehtiessä virvatuli on jo ehtynyt ja ilme ensimmäistä kirjasinta painaessa vastaa innokasta Lappeenrantalaista limitedin äärellä. Kita napaan asti auki, silmät kestolasissa ja tyystin jäätyneenä sormi näppäimellä. Paria minuuttia myöhemmin palaa syke, aistit ja viimeisimpänä älli ja väläys, ettei siitäkään nitrosta saatu aikaan hetken huumaa kummempaa. Tuhmia sanoja kyllä ilmaantui ruudulle, mutta kehtaako niillä ylpeillä?
Tovia tuonnempana tilanne toistuu kymmenettä kertaa.
Silloin muutes vituttaa!