Itse jonkun aikaa kauppapaikkaa seuranneena olen huomannut, että myyjiä on kolmenlaisia: 1) Ammattimaiset myyjät 2) Toivotaan toivotaan myyjät 3) Rahaa nopeasti tarvitsevat myyjät
Niin kuin myöhemmissä kommenteissa on jo eri suunnilta asiaa käsiteltykin, jaottelusi on ensinnäkin puutteellinen ja lisäksi noidenkin analyysi on vähän pielessä. Ammattimyyjät ovat oma kategoriansa ihan siksikin, että heille myynti on liiketoimintaa ja heidän tulee saada koko ajan korteistaan liikevaihtoa, muuten ei bisnes kannata. Tälle vastakohtana on myös sellaisia myyjiä, joille korttien myynti on vain tapa tuottaa takaisin murto-osa pääasiallisesti (rahallisesti) tappiollisesta harrastuksesta. Huom! Ei ole missään nimessä väärin, että on rahallisesti tappiollinen harrastus. Semmoinen voi olla hyvin mukavaa.
Vuonna 2009 seurasin tarkasti 5 kuukauden ajanjaksolla, jolloin myinkin tavismyyjäksi aika paljon kortteja, omaa Magic-rahankäyttöäni ja irtokorttimyynnillä sain palautettua karvan verran yli 30 % harrastukseen käyttämistäni rahoista. Monien käsissä pyörii pienemmät määrät kortteja ja jaksamista myyntiin on vähemmän, joten luulen, että palautusprosentti jää yleisesti selvästi pienemmäksi. Tässä tilanteessa ei ole tietenkään mikään pakko yrittää hakea jatkuvaa katetta, joten on tiettyyn pisteeseen asti ihan sama, liikkuvatko kortit nopeasti vain eivät.
Tällaisen myyjän ei siis ole pakko yrittää hinnoitella kaikkia korttejaan aggressiivisesti jatkuvan liikevaihdon takaamiseksi. Omat kipurajani menevät nykyään eurossa rarea kohti ja 50 sentissä muita kohti. Rarejen osalta en vain pysty perustelemaan itselleni, miksi raren pitäisi maksaa alle euron, kun satunnainen buusterikin maksaa mieluummin 3 kuin 2 euroa. Lisäksi korttien kaivelu kätköistä ynnä muu vie kuitenkin sen verran (vaikkakin vähän) aikaa ja vaivaa, että muutamilla senteillä myyminen ei vain ole mielekästä.
Tuohon vaikuttaa vielä sekin, että halvat hinnat eivät automaattisesti tuota lisää kauppoja. Listasin syystä X aikoinaan muutamia rareja myyntiin kolmella sentillä (nii-in, kolmella sentillä) ja niiden myynnissä kesti puoli vuotta. Monet puolestaan muistavat 2008 ja 2009 myymäni läjäraret, joita sai eurolla kolme, ja common-uncommoneja sai eurolla, ööö, viisi. Niitä ostaneet ostivat aina hyvin tarkasti valikoiden yhtä tai kahta poikkeusaiakasta lukuunottamatta. Välillä yritettiin tinkiäkin, kun ei saatu kolmella jaollisia määriä. Tästä päättelen, että tietyn rajan jälkeen kukaan ei osta tavismyyjältä korttia vain siksi, että se on halpa. Axel Toivonen on kiteyttänyt asiaa näin: "Jos joku haluaa kortin, niin se kyllä maksaa siitä." Axelin ajatuksen jatko taitaa olla sama kuin minulla, eli jos korttia ei haluta, niin siitä ei vastaavasti makseta mitään.
Poikien kanssa olemme muuten monesti ihmetelleet sitä, miten jotkut eurooppalaiset myyjät ja yksi yhdysvaltalainen iso pulju viitsivät myydä tavaraa hintaluokassa 2-10 senttiä. Usein kortit on vielä hinnoiteltu niin, että selvästi on joku jaottelu siinä, mikä maksaa 2 senttiä, mikä 3, mikä 4 jne. Toistaiseksi emme ole ratkaisua keksineet. Yhdysvaltalaisen liikkeen kilpailijalla kaikki maksaa vähintään 15 senttiä, mikä tuntuu jo järkevämmältä kipurajalta.
Omalta kohdaltani lopullinen totuus piilee kuitenkin siinä, että kaikesta huolimatta tai sen ansiosta kortteja menee välillä kaupaksi. Pitkällä aikavälillä tulee jonkin murto-osan palautukset harrastuksen kustannuksista. Toimiva systeemi ja erityisesti semmoinen, jossa ei koe ajan ja vaivan valuvan ilmaiseksi hukkaan - se riittää.
-- Nute
Oulu